Ganes

Elokuva-analyysi Ganes

Mitä Ganes-elokuvalla on annettavaa meille 80-luvulla syntyneille? Miksi meidän pitäisi olla kiinnostuneita jostain bändistä 30 vuoden takaa? Ketä kiinnostaa Remu ja sen oudot jutut?

Ensinnäkin Ganes-elokuvalla on meille paljonkin annettavaa. Elokuvassa esiintyvä huumori on oikeasti hyvää. Totta, sen Remun letkautukset toimivat. Eero Milonoff teki Remusta vähemmän ärsyttävän henkilön, mutta tavalla joka oli kuitenkin uskottava. Kun mietitään tämän elokuvan sanomaa maailmalle, niin on vaikea kuvitella tämän erottuvan muista elämänkerrallisista bändielokuvista. Mutta on yksi asia, joka tämän erottaa muista, ja se on juuri Milonoffin esittämä henkilö, Remu. Milonoff saa olla ylpeä roolisuorituksestaan. Jos elokuvan päähenkilö Henry Aaltonen antaa itse elokuvalle ”Remu-takuun”, niin asioita on varmasti tehty oikein.

Voiko tehdä suomalaista elokuvaa, jossa ei esiinny Samuli Edelman, Laura Malmivaara...? Näköjään voi ja hyvä niin. Oli piristävää nähdä ”uusia” näyttelijöitä elokuvassa. Martti Syrjä (Eppu Normaalin laulaja) oli hyvinkin uskottava vankilan johtajan roolissaan. Myös Arto Nyberg hoiti oman toimittajan roolinsa ammattitaitoisesti. Kari Hietalan esittämään poliisin roolihahmoon olisin kaivannut jotain enemmän. Poliisin ja Remun välille kehkeytyi hyvinkin lämmin ”suhde”, enkä jaksa mitenkään uskoa, että tunteet eivät olisi käyneet kuumempina kuin mitä elokuva antaa esittää. Yhtyeen muut jäsenet olivat pienemmässä roolissa kuin Remu, mutta niin niiden pitääkin olla. Bändiä vähemmän tuntevalle ei Cisse Häkkinen ja Albert Järvinen kerro juuri mitään. Vertailukohtana Olavi Uusivirran (Häkkinen) ja Jussi Nikkilän (Järvinen) suoritukseen toimii elokuvan lopussa näytettävä bändin haastattelutaltiointi 70-luvulta. Siihen verrattuna Uusivirta ja Nikkilä hoitavat hommansa tyylillä ja oikealla asenteella.

Ei tarvitse olla kovinkaan kekseliäs ihminen, kun arvaa Ganes-elokuvan juonen muutaman mainospätkän nähtyään. Tosiaan, juonellisesti tämä elokuva ei suuria tarjoa. Maailmaan mahtuu muutama muukin tarina, jossa huonoista oloista noustaan lujan tahdon ja sitkeyden voimalla kuuluisuuteen. Toki oli jännittävää sekä mielenkiintoista seurata kuinka 70-luvun nuoret elivät omaa nuoruuttaan, mutta jotain jäin vielä kaipaamaan. Ehkä juonellisesti parasta antia oli Remun ja Cisse Häkkisen kaverussuhteen kuvaaminen. Cisse tuntui olevan ainoa henkilö maailmassa, jota Remu kunnioitti ja arvosti. Se tulee elokuvassa hienosti esiin. Kaiken tämän juonellisen puutteellisuuden keskellä olen kuitenkin tyytyväinen, että olen nähnyt tämän elokuvan. Remu ja Remun jutut kannattavat tätä elokuvaa ja viihdyttävät. Ja hyvin viihdyttävätkin.

****

-Ville Varhia