Brittiohjaaja Danny Boylen ohjaama kahdeksalla Oscar-pystillä palkittu Slummien miljonääri on elokuvana monipuolinen yhdistelmä Intiassa nousussa olevaa länsimaista markkinakulttuuria nivoutuneena yhteen intialaiseen kulttuuriperintöön sekä Mumbaissa laajalti vallitsevaan köyhyyteen. Boyle on onnistunut luomaan, meille usein niin raadolliselta vaikuttavasta slummien elämästä, kuvaavan, mutta samalla tarinana viihdyttävän kokonaisuuden, vaikka itse tarina onkin elokuvan ansioista ehkä vähäisin.
Tarina rakentuu kahdesta aikatasosta, joiden välillä elokuva hyppelee vaivattoman tuntuisesti. Toisessa aikatasossa päähenkilö, slummeissa kasvanut Jamal, istuu Haluatko miljonääriksi- televisiovisailussa ja etenee kaikkien ihmeeksi kysymys kysymykseltä kohti päävoittoa. Tästä alkaa järjestelmän taholta epäily slummissa kasvanutta orpopoikaa kohtaan. Miten hän voi tietää vastaukset? Tähän arvoitukseen kulminoituu mielestäni myös yksi elokuvan kantavista teemoista, viisauden käsite. Visailukysymysten välillä kerronta hyppelee toiselle aikatasolle muutamia vuosia taaksepäin keskelle Mumbain viliseviä hökkelikyliä. Siellä nuori Jamal elää isoveljensä Salimin kanssa elämän selviytymistarinaa niillä vähäisillä eväillä ja pelikorteilla, joita heille on elämänmatkallaan suotu. Leikkaukset visailukysymyksistä nuorten armottomaan lapsuuteen näyttävät katsojalle, kuinka vastaukset kysymyksiin löytyvät nuorten kokemasta elämästä, eivätkä suinkaan kirjojen sivuilta tai koulun penkiltä. Näin elokuva antaa tunnustusta moderneista sivistysyhteiskunnista hiljalleen katoavalle tai ainakin marginaaliin jäävälle viisaudelle, niin sanotulle katuviisaudelle. Tällä tavoin elokuva murtaa perinteistä käsitystä viisaudesta antaessaan kuvaa kirjanoppineisuudesta poikkeavalle, mutta sitäkin arvokkaammalle viisaudelle. Tästä esimerkkinä Jamalin ihmistuntemustaidot, jotka nousevat arvoon arvaamattomaan miljonäärivisailun viimeisillä hetkillä.
Jos elokuvan juoni on perinteisen poika, veli ja suuri rakkaus- asetelman puitteissa melko keskinkertainen, on puutteet korvattu erinomaisella visuaalisella maailmalla. Juuri tässä näkyy Boylen taito yhdistää sulavasti keskenään elämän ja kulttuurien ääripäitä, eikä hyppiminen aika-akselilla tuota katsojalle minkäänlaisia vaikeuksia pysyä tapahtumien tasalla. Onnistuneen leikkaustyöskentelyn ja mielenkiintoisten kuvakulmien käyttö pitävät impulsiivisemmankin katsojan varmasti mukana elokuvan kulussa, eikä tunnelma pääse missään vaiheessa lässähtämään.
****
-Eero
2 kommenttia:
Olet tekstissäsi päässyt hyvin irti elokuvan juonen referoimisesta ja keskittynyt niihin teemoihin jotka elokuvasta tekivät palkitun.
Elokuvaa ei voi koskaan arvostella tai analysoida ainoastaan teknisten ominaisuuksien kautta, vaan elokuvalla tulee aina olla myös jotain sanottavaa. Olet keskittynyt analyysissäsi hyvin juuri niihin teemoihin jotka koit tärkeäksi sanomiksi elokuvassa.
Olen samaa mieltä nimettömän kommentoijan kanssa.
Lähetä kommentti