Ganes –elokuvakritiikki

Ganes –elokuvan ensi-iltaa seuraavana iltana pikkukaupungin elokuvateatterissa esitetty elokuva jak­soi kiinnostaa vain kourallisen verran katsojia. Edellisestä elokuvakäynnistä kriitikolla olikin ehtinyt vierähtää sen verran aikaa, että alkumainoksetkin jaksoivat hymyilyttää.

Remu Aaltonen, jota varsin onnistuneesti esittää Eero Milonoff, joutuu elokuvan alussa selvästi hankalaan tilanteeseen, tekemään valinnan ”menneisyyden ja tulevaisuuden” välillä. Tästä kohtauksesta siirrytään taaksepäin Remun (Mauno Malmivaara) lapsuuden aikaan, josta kerrotaan karusti, kaunis­tele­mat­ta romaaniperheen epäsään­nöl­listä ja epävarmaa arkea. Perheen äiti, Minttu Mustakallio, nousee pojan turvaksi ja vahvaksi aikuiseksi holtittoman isän rinnalla. Lapsi joutuu näkemään ja kokemaan asioita, joista nykyään seuraisikin huostaanotto. Pikkurikosten kautta pojan tie kulkee kohti aikuisuutta. Remun elämän kannalta tärkeä tapahtuma kerrotaan tanssilavalla, kohtauksessa, jossa soittelee salonseu­tu­lainen bändi. Poikuuden menettämisen kautta pojassa herää uinuva rokkari, sillä Remun mielestä rokki voi nousta vain ”suoraan konehuoneesta”. Tästä alkaa pikkurikosten, rahan hankinnan, rum­pu­jen soittamisen myötä naistenmiehen aikuiseksi kasvaminen, joka ei tunnu loppuvan milloinkaan. Lu­kuisten bändikokeilujen, vankilatuomioiden, naisten hyväksikäyttämisen ja läheltä piti –tilanteiden jälkeen tie tähteyteen kuitenkin lopulta aukenee.

Elokuvassa keskeisissä rooleissa ovat Hurriganes –yhtyeen jäsenet Cisse (Olavi Uusivirta), Albert Järvinen (Jussi Nikkilä) sekä Ile Kallio, jota esitti Timo Tikka. Elokuvan merkityksellinen ja juonen kuljetuksen kannalta keskeinen henkilö on Kari Hietalahti, joka näyttelee Remua jahtaavan poliisin roolin. Remu esitetään ulospäin kovana, mutta sisimmältään herkkänä, ehkä arkanakin nuoru­kaisena. Kohtaus, jossa Remu kertoo peloistaan ja unelmistaan, paljastaa tämän puolen hänestä. Isäksi tuleminen kosketti Remua, mutta tavallinen arkinen puurtaminen ei ollut häntä varten, vaan hän tarvitsi vapauden, vapaat naissuhteet ja luovuuden ilman kahlehtivaa arkea. Toisaalta vastuuntuntoa osoitti halu huolehtia lapsesta ja tukea tätä taloudellisesti.

Elokuva nostatti muistoja ja mielikuvia. Se paljasti historiaa, josta julkisuudessa ei ole puhuttu: se selvitti kielitaidottomuuden ja huonon ääntämyksen ja remuslangin. Elokuva tarjosi uskottavan näköistä ajankuvaa 1960- ja 1970 -luvuilta. Elokuva ei ollut varsinainen taidenautinto, mutta kylläkin hyvää ja viihdyttävää ajankulua. Elokuvassa esitettiin musiikkia, jota olisi voinut olla enemmänkin, sillä olihan bändi kaiken kaikkiaan menestyksensä kovalla työllä ansainnut ja soittajat taitavia muusikoita. Sponsorien varsin avoin markkinointi leffassa häiritsi katsojaa.

Nostalgiaa! Bourbon street, Get on ja Roadrunner!

**** Jaana Lindqvist